Leija Lautamaja, 33, on kansanmuusikko jo kolmannessa polvessa, soittiminaan diatoninen kolmirivinen haitari ja harmooni. Toimenkuvaan kuuluu niin tanssin säestystä kuin eri bändeissä soittamista. Tuorein kuvio on yhteistyö 22-Pistepirkko-yhtyeen laulaja–kitaristi Hannu ”PK” Keräsen kanssa. The Moontwins -duo on kuluneen vuoden aikana keikkaillut Suomessa ja Norjassa, samalla uutta levyä valmistellen.
Mutta otetaan ensiksi pöydälle kaksi bändiä: Floating Sofa Quartet ja Enkel. Ne ovat olleet viimeisen kymmenen vuoden ajan Lautamajan päätyö ja vieneet häntä ympäri maailmaa. Molemmat kvartetit ovat myös vuoden sisällä julkaisseet kolmannen albuminsa.
Enkel on hyvä esimerkki paketoinnin tärkeydestä, sillä mielikuviahan musiikillakin myydään. ”Traditional girl power from Finland” – markkinoi bändi itseään nettisivuillaan. Supersankarikuvastolla ja itseironisesti rooleilla leikkivän Enkelin musiikki ei ole kuitenkaan mitään poppia. Bändissä soittaa myös Lautamajan pitkäaikaisin kollega, Miia Palomäki. Kahden vähärivisen koalitiota täydentää Maija Pokela kanteleellaan ja Iida Savolainen alttoviulullaan.
Vahvasti eteläpohjalaisesta perinteestä ponnistavan Enkelin rinnalla on samaan aikaan kulkenut pohjoismainen ensemble, Floating Sofa Quartet. Suomalaishaitaristin lisäksi mukana ovat ruotsalainen Malte Zeberg sekä tanskalaiset Clara Tesch ja Mads Kjøller Henningsen.
Floating Sofa Quartet onkin hyvä esimerkki nykykansanmuusikon toimenkuvasta, jossa laulukieltä vaihdetaan tarpeen mukaan eivätkä valtakunnanrajat hidasta toimintaa. Ohjelmisto lyödään kasaan tiukoilla treeniperiodeilla ennen kiertueita. Kansanmusiikkiverkostoa voisi verrata heavymusiikkiin siinä, että festarit ympäri maailmaa työllistävät genren bändejä. ”Se on kansanmusiikin sisällä niin luonnollista, ettei sitä ajattele. Ymmärsin sen vasta kun keikat koronan myötä yhtäkkiä loppuivat”, kertoo Lautamaja.
Lautamaja on keikkaillut suurelta osin ulkomailla valmistuttuaan Sibelius-Akatemiasta kansanmusiikin aineryhmästä 2016. Akatemia onkin Lautamajan mielestä tehnyt paljon koko kentän ammattimaistumiseksi. ”Hevimuusikoiden kansainvälisyydestä puhutaan aina mediassa, mutta pystyn luettelemaan heti kymmenen kaveriani, jotka keikkailevat jatkuvasti ulkomailla”, toteaa Lautamaja.
Toki kotimaassakin riittää vanhainkoteja ja kouluja varsinaisten salien lisäksi, ja kaikki keikkapaikat ovat tulleet Lautamajalle tutuiksi. Parhaat pelimannit ovat aina soittaneet ties missä, aina ladoista Presidentinlinnaan. ”Kansanmusiikki on skene, jossa asiat toimii ja työstä saa palkkaa. Se on hyvässä rajapinnassa klassisen ja viihdemusiikin välillä”, Lautamaja alleviivaa.
Floating Sofa Quartetin viimeisimmän produktion kunnianhimoinen tavoite oli tehdä kolmen suomalaisen, kolmen ruotsalaisen ja kolmen tanskalaisen laulajan kanssa yhdeksän videon livemusiikkisarja. Korona sotki kuitenkin aikataulut. ”Kappaleet valittiin meidän ja laulajien yhteisestä ohjelmistosta, joku sävelsi kappaleen ihan tätä varten. Videot oli tarkoitus kuvata laulajille merkityksellisissä paikoissa – kunnes tuli korona. Videot kuvattiin ja äänitettiin hetkessä livenä ja julkaistiin ensin musavideosarjana”, kertoo Lautamaja.
Soololevyn tekeminen oli monella tapaa opettavaista. Niin kärsivällisesti ja pitkäjänteisesti en ollut kappaleita ennen hionut ja pyöritellyt. Äänitin suuren osan soitoista itse kotona ja uskalsin prosessin edetessä koko ajan enemmän.
Homma kuitenkin saatiin maaliin, ja videoiden tallenteista julkaistiin myöhemmin myös digialbumi, Sofa songs. Videot antavat hyvän kuvan tekemisen tasosta. Suomalaisista laulajista levylle valikoituivat Topi Saha, PK Keränen ja Maria Kalaniemi, joka on Lautamajan vanha opettaja. Saha ja Kalaniemi ovat meritoituneita kansanmuusikoita, mutta Keräsen mukana olo ei ollut niin ilmeinen ratkaisu. ”PK tuli Kööpenhaminaan. Kuvasimme hänen laulamansa Tuu illalla -kappaleen videon Märkbarissa, jossa hän on esiintynyt monta kertaa 22-Pistepirkko-yhtyeen kanssa. Märkbar on hänelle siten merkityksellinen paikka”, kertoo Lautamaja.
Aivan tuore produktio sitä vastoin on Kystnært (suomeksi rannikko- tai leikkisästi rantanörtti). Bändi on treenannut kokonaisuutta Tukholmassa ja Oslossa. Siinä vierailevana viulistina on norjalainen Guro Kvifte Nesheim. Biisit ovat etelänorjalaisia perinnekappaleita Agderin alueelta ja perinnemelodioita Pohjoismaiden rannikkoalueilta. Osa lauluista on seilannut merten yli 1700–1800-luvuilla. Konsertti ensiesitettiin elokuussa Farsund Folk Festivalilla Norjassa, ja lokakuussa bändillä oli Skandinavian kiertue.
Leija Lautamajan suku on Etelä-Pohjanmaalta. Taival kaksirivisten parissa sai alkunsa kotoa, missä musiikki soi joka tilanteessa. Isoisä Kustaa Lautamaja oli kaksirivisen taitaja Alavudelta. Leijan suurin esikuva on kuitenkin ollut aina isä, Juhani Lautamaja. Hän on basisti ja mestaripelimanni, jonka meriitteihin kuuluu myös Rock-SM-voitto Rett Saapas -yhtyeessä vuodelta 1978.
Muusikkous ei silti ollut mikään itsestäänselvyys. ”En ole osannut haaveilla mistään artistisesta urasta tai ammatista maailmaa kiertävänä haitaristina, ne perinteet soittamiseen ovat olleet niin lähellä ja aina läsnä. Olen ollut joka kesä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla ihan lapsesta asti. Kun oltiin myöhemmin teineinä Folklandiaristeilyllä tammikuussa, mietittiin jo silloin mitä laitetaan päälle kesällä Kaustisella.”
Lautamaja aloitti haitarin soiton seitsemänvuotiaana Sydänmaan kaksirivisissä, mutta pikkukylän ryhmän pienentyessä liian pieneksi hän vaihtoi Alavuden kaksirivisiin. Siinä ryhmässä oli soittanut myös isoisä Kustaa ja isä Juhani soitti edelleen, joten orkesteriin pääsy oli pikku Leijalle erityisen merkityksellistä. Ryhmän johtajana ja opettajana oli mestaripelimanni Airi Hautamäki, josta tuli niin ikään tärkeä roolimalli. Myös seuraava opettaja Anne-Mari Kivimäki antoi vahvaa mallia siitä, kuinka myös nainen voi pärjätä ammattimuusikkona.
”Airi ja Anne-Mari olivat vahvoja naistaiteilijoita, jotka näyttivät minulle suuntaa. He osoittivat, että se polku on mahdollinen. Kun joku koulussa ihmetteli soitinvalintaani, tiesin että Kivimäki oli maksanut talonsa soittamalla”, sanoo Lautamaja.
Perinteitä voi myös uudistaa ja musiikkia lähestyä omista lähtökohdistaan. ”Onhan se eteläpohjalainen tyyli aika maskuliininen ja voimakas. Mutta täytyykö minun aina pyrkiä siihen, jos käsi väsyy? Voin soittaa omalla tyylilläni, ei tarvitse soittaa kuin Tauno Krossi soitti 1970-luvulla. Toisaalta on Maria Kalaniemenkin soitto voimakasta, ja Antti Paalasella on paljon herkkiä biisejä. Uudehko haitarini, hollantilainen Van der Aa, on paljon kevyempi ja pienempi kuin sitä edeltävä Castagnari. Huomaan, että soitan sillä eri tavalla. On tuntunut ihanalta, että jo soitin antaa minulle vapauksia etsiä omaa sointia”, pohtii Lautamaja. Van der Aa -tehtaalla haitariin kirjoitettiin ”LEIJA”, aivan kuten kaikilla suurilla artisteilla on tavannut olla. Mainittakoon muuten, että Leija-nimellä ei ole mitään tekemistä Tähtien sota -elokuvien prinsessa Leian kanssa. ”Äiti oli vaan päättänyt, että jos saa joskus tytön, sen nimeksi tulee Leija.”
Edellä mainitun Paalasen Lautamaja nostaa suurimmaksi vaikuttajakseen. Maailmalle persoonallista kurkkulaululla höystettyä haitariteknoansa vienyt Paalanen on tyylillisesti omilla vesillään. Lähtöpiste on silti sama. ”Antti on soittanut iskän kanssa esimerkiksi Kiharakolmio-bändissä, ja olen ihaillut hänen soittoaan lapsesta asti. Meillä on sama tausta Hautamäen koulussa, vaikka omat tyylimme näyttäytyvätkin hyvin erilaisina.” Antti Paalanen, 46, on myös ollut tärkeä tienraivaaja kaksiriviselle. Kun hän 1990-luvulla pyrki Sibelius- Akatemiaan, aineryhmässä käytiin keskustelua voiko koulutuksen käydä vähärivinen pääsoittimena. Päädyttiin siihen, että voi. ”Meidän tulevien soittajien kohdalla asiaa ei enää kyseenalaistettu”, toteaa Lautamaja.
Kansanmusiikki on skene, jossa asiat toimii ja työstä saa palkkaa. Se on hyvässä rajapinnassa klassisen ja viihdemusiikin välillä.
Vaikutteita on toki suodattunut myös 2000-luvun alun popmusiikista. ”Kaikki se Alavuden kirjastosta lainattu musiikki on vaikuttanut minuun. Kuuntelin Don Huonoja ja Zen Caféta ihan sikana”, sanoo Lautamaja. Etelä-Pohjanmaalla kuitenkin riitti kaksirivisen soittajia, ja jo lapsena Lautamaja kuuli ja kuunteli paljon eri pelimanneja. Yksi heistä on Kuortaneelta lähtöisin oleva Markku Lepistö. Viime talvena he levyttivät yhdessä kaksi biisiä Lepistön Duos-projektiin.
Vähärivisen rinnalla on kulkenut myös harmooni. ”Olen soittanut teininä viisirivistä. Kun Kivimäki oli opettajani, hän sanoi, että olisi hyvä soittaa myös jotain kromaattista soitinta. Soitin kuitenkin harmoonia ja ajattelin sen riittävän”, sanoo Lautamaja, ja harmoonia hän soittaa edelleenkin esimerkiksi tekeillä olevalla soololevyllään. Siinä ei yllättäen ole lainkaan vähärivistä haitaria. Kokonaisuus rakentuu Lautamajan popvaikutteisille lauluille, ja rumpukoneiden lisäksi hän soittaa myös sähkökitaraa. Lautamaja kokeekin olevansa muusikko ja pelimanni, joka soittaa useita soittimia.
Vähärivinen haitari on kuitenkin se soitin, josta Lautamaja tunnetaan. Yksi asia, johon hän törmää jatkuvasti, on soittimen sekoittaminen kromaattiseen viisiriviseen haitariin. Suomalaisessa viihdeperinteessä Vili Vesterisen ja Lasse Pihlajamaan edustama virtuoosihaitarismi elää vahvana. Se on Säkkijärven polkkaa ja tangoa. Tiedostavimmat kulttuurinkuluttajat tietävät Kimmo Pohjosen efektikokeilut tai ovat todistaneet Niko Kumpuvaaran ja Johanna Juholan kaltaisten modernien haitaristien soittoa. Mutta sillä ei ole juurikaan tekemistä vähärivisen kanssa.
”Viisiriviskene on aivan oma maailmansa. Sen sisällä on kaikkea kansanmusasta klassiseen, iskelmästä tangoon. Vähärivisellä ei voi soittaa sellaista musiikkia, koska se ei ole kromaattinen soitin”, selventää Lautamaja soittimensa mahdollisuuksia.
Opin myös, että yleisin suomalainen kaksirivinen soi G-duurissa ja e-mollissa. A-mollissa voi melodiapuolella luovia, mutta Dm- tai F-sointuja soittimen bassopuolelta ei löydy. Vaikeusastetta lisää se, että kaksirivinen on vaihtoääninen soitin. Tietyt sävelet löytyvät melodiapuolelta vain vetämällä ja tietyt bassosävelet vain työntämällä.
”Viisirivisen soittoa on aivan turha yrittää kopioida, se ei käy luontevasti. Kuitenkin Etelä-Euroopassa vähäriviset muusikot soittavat paljon jatsahtavaa musiikkia, koska soittajien taso on niin korkea. Joskus tulee kuitenkin tunne, että kromaattisuus menee musiikin edelle”, toteaa Lautamaja.
Taituruutta on silti monenlaista. Lautamajalle oli oivaltavaa tutustua brittiläisiin soittajiin ollessaan maassa vaihto-oppilaana. ”Hyvin pitkään suomalaisessa kansanmusiikissa on ajateltu, että kaksirivisellä voi soittaa vain G-duurissa. Englannissa kappaleita soitettiin eri sävellajeista, ja kaikilla oli samanlaiset Castagnarit kuin minullakin. Opettajani Julian Sutton näytti minulle, kuinka voin soittaa kaikissa sävellajeissa. Kaksi- ja puolirivisen idea on, että sieltä löytyy kaikki sävelet. Se vaatii vain treeniä ja vanhan ajatusmallin hylkäämistä.”
Koronakesänä 2020 Lautamaja sai sähköpostitse hieman poikkeavan keikkapyynnön. Hän tuskin aavisti, kuinka kauaskantoiset seuraukset keikalla oli. PK Keränen oli kysellyt muusikkoystäviltään haitaristisuosituksia, ja aina Kimmo Pohjosesta lähtien moni suositteli Lautamajaa. Olin todistamassa keikkaa Helsingin Juttutuvassa syyskuussa 2020, ja oli helppo aistia, että jotain ainutlaatuista oli syntymässä. Lautamajan rytmikäs soitto ja vahvistettu vähärivisen soundi tuntui istuvan täydellisesti Keräsen rockkitaran rinnalle.
”Se oli ekoista treeneistä asti niin selvää”, sanoo Lautamaja, joka koki palanneensa samanlaisen löytämisen ja innostuneisuuden tilaan kuin uransa alkuvaiheessa. Erilaisista taustoista huolimatta Lautamaja kokee samankaltaisuutta. ”PK on itseoppinut, ja hänen soitossaan on samanlaista kuuntelua ja reagointia kuin kansanmuusikoilla. Se oli tosi kotoisaa.”
Duo alkoi keikkailla. Vaikka biisimateriaali pohjautui PK:n soolotuotantoon, haitarin rooli oli näkyvä. Yhteissoiton perusta oli koko ajan pelimannihenkinen. ”PK:n soitto elää, ja biisit tulevat niin kuin ne hänen pelimanninsydämestään tulevat. Hänellä on täysin oma soittotyyli, ja kitarasoundi on hyvin tunnistettava. Sama pelimannius on myös hänen laulussaan”, Lautamaja kuvailee.
Onhan se eteläpohjalainen tyyli aika maskuliininen ja voimakas. Mutta täytyykö minun aina pyrkiä siihen, jos käsi väsyy? Voin soittaa omalla tyylilläni.
Keräsen kanssa soittamisen myötä Lautamaja joutui lähestymään musiikkia toisin. ”Laulun säestäminen on erilaista kuin instrumentaalimusiikin soittaminen tai esimerkiksi tanssin säestys. Se on vapaampaa mutta hienovaraisempaa. Jos soitan tansseja, säestäminen on rytmikkäämpää, sen pitää kuulua”, kertoo Lautamaja, jolla on pitkä kokemus myös tanssin säestäjänä.
”Tanssinsoitto on muusikkoudessani osa-alue, joka ei ole niin näkyvä, mutta on minulle tosi tärkeä. Järjestän Riina Hosion ja Saana Kujalan kanssa Nordic Dance Helsinki -klubeja. Kyse sosiaalisista kansantansseista, eli vähän niin kuin lavatanssit, mutta musana on perinteistä kansanmusiikkia ja tanssilajeja. Soitamme Saanan kanssa paljon jenkkaa, polkkaa, polskaa, masurkka ja muita tansseja”, Lautamaja kertoo.
Tanssin säestyksessä ollaan perinteiden ytimessä, mutta varsinainen aluevaltaus on Lautamajan kohta ilmestyvä soololevy. Pophenkiset laulut ovat täysin Lautamajan itse kynäilemiä sovituksia myöten. Sanoituksissa hän sai sparrausta esikuvaltaan Samuli Putrolta (osana Musiikintekijöiden mentorointiohjelmaa) ja studion kanssa apuna oli Aku Rannila. ”Soololevyn tekeminen oli monella tapaa opettavaista. Niin kärsivällisesti ja pitkäjänteisesti en ollut kappaleita ennen hionut ja pyöritellyt. Äänitin suuren osan soitoista itse kotona ja uskalsin prosessin edetessä koko ajan enemmän”, kertoo Lautamaja. Levyllä vierailee myös sisko Liina Lautamaja laulussa ja jouhikkomestari Pekko Käppi.
Tätä kaikkea ei välttämättä olisi tapahtunut, ellei koronavitsaus olisi pistänyt peliä uusiksi. Jälkeenpäin ajatellen Lautamaja kokee seisahduksen olleen tervetullut. ”Korona ja sen jälkeinen aika on ollut monella tapaa paluuta juurilleni – siihen miksi alun perin rakastuin musiikkiin. Yksin soittaminen ja musiikin tekemiseen uppoutuminen oli se, mikä kansanmusiikin sosiaalisuuden lisäksi vei mukanaan jo lapsena ja teininä. Koronan aikana se oli taas mahdollista. Reissaavan esiintyjän arjessa sitä aikaa ei ollut muutamiin vuosiin ollut.”
Kuvat: Tero Ahonen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 5/2023.