Työnohjaus auttaa löytämään sopivat hatut
Viisihenkinen lauluyhtye Club for Five perustettiin vuonna 2000, jolloin melkein kaikki sen jäsenet olivat vielä Sibelius-Akatemian opiskelijoita. Yhtyeen sopraano Maija Sariola on ollut mukana vuodesta 2005, eli jo 19 vuoden ajan. Heti Sariolan mukaan tulemista seuraavana vuonna yhtye teki päätöksen, että Club for Five olisi kaikille jäsenilleen päätyö, johon kaikki sitoutuivat panostamaan.
Opiskelijakokoonpanosta ammattilaisyhtyeeksi siirtyminen tarkoitti myös uudenlaisia työskentely- ja toimintatapoja. Nykyään bändiin kuuluvat Sariolan lisäksi yhtyeen alkuperäisjäsenet basso Tuukka Haapaniemi ja tenori Jouni Kannisto sekä altto Saima Haapanen ja baritoni Juha Viitala.
”Alun perin kaikki lähti puhtaasti suuresta tekemisen palosta, mutta kun siirryttiin siihen, että bändistä tuli kaikille päätyö, piti alkaa miettiä myös uudenlaisia käytännön asioita. Otimme esimerkiksi jo varhain käyttöömme työterveyshuollon, mikä turvasi ja tuki meidän kaikkien hyvinvointia ja jaksamista”, Sariola kertoo.
Muutama vuosi täystyöllistetyksi ammattilaisyhtyeeksi siirtymisen jälkeen Club for Five alkoi käyttää myös työnohjauspalveluita. Tarve ulkopuoliselle ohjaukselle lähti etenkin siitä, että yhtye kaipasi apua työn ja vastuiden jakamiseen. Kun demokraattisesti toimivalla työryhmällä, joka halusi itse olla mukana suunnittelemassa tuotantojaan, ei ollut varsinaista johtajaa tai pomoa, tehtävät ja roolit olivat jakautuneet fiilispohjalta. ”Meille oli alkanut muotoutua sellaisia rooleja ja tehtäviä, jotka eivät välttämättä olleet jokaiselle sopivia”, Sariola sanoo. ”Oli välillä vaikea hahmottaa sitä, että yhdessä hetkessä olen taiteilija ja heti seuraavaksi istun palaverissa miettimässä, missä seuraava kiertue kannattaisi toteuttaa.”
Sariola sanoo, että työnohjaus auttoi yhtyettä muun muassa miettimään uudelleen, minkälaiset työtehtävät ja roolit kullekin luontaisesti sopivat. Työnohjaajan avulla yhtyeen jäsenet alkoivat hahmottaa sitä, mikä hattu kenenkin päähän milloinkin sopii ja mikä on kohtuullinen ja reilu työnjako. ”Esimerkiksi itselleni sopii isojen kokonaisuuksien suunnittelu. Olen myös tosi ratkaisukeskeinen, eli yritän aina heti saada asiat jotenkin kuntoon. Se on toki hyvä ominaisuus, mutta ei toimi aina, eivätkä kaikki ole välttämättä valmiita kaivamaan ratkaisuja kaikkeen saman tien. Se voi olla myös tosi uuvuttavaa.”
Ratkaisukeskeisyys muodostui Maija Sariolalle uuvuttavaksi muun muassa pandemian aikana, jolloin hän yritti kuumeisesti etsiä ulospääsyä yhtyeen ja koko esiintyvän kulttuurialan tukalasta tilanteesta. Yhtye hyödynsi työnohjausta myös tuolloin. ”On ollut tärkeää, että haastavia tilanteita on aina päässyt tarvittaessa purkamaan paitsi yhdessä myös kahden kesken työnohjaajan kanssa.”
Club for Five on käyttänyt saman työnohjaajan palveluita alusta alkaen. Välillä on mennyt pitempiä kausia, jopa vuosia, ettei bändi ole kokenut työnohjausta tarpeelliseksi. Mutta kun tarve on tullut, on ollut helpottavaa, että on olemassa tuttu asiantuntija, jonka puoleen kääntyä.
Yksi muusikoiden hyvinvointiin vaikuttavista suurista haasteista on vaikeus vetää rajoja työn ja muun elämän välille. Kun työ on iso osa persoonaa ja työssä ollaan läsnä esimerkiksi kiertueilla lähes ympärivuorokautisesti, työstä saattaa olla vaikea päästä – tai päästää – irti. Jos bändikaveri soittaa tai viestittää illalla ja haluaa vuodattaa bändiin liittyvistä asioista ja samaan aikaan on itse keskellä perhearkea, yhtälö voi käydä raskaaksi.
”Meidän yhtyeessämme kaikki ovat perheellisiä, eli lähtökohtaisesti tietysti ymmärrämme toistemme tilanteita ja kunnioitamme niitä”, Sariola kertoo. ”Mutta olemme kuitenkin kaikki omia persooniamme, ja sen vuoksi myös rajat ovat kaikilla omanlaisensa. Työnohjauksessa olemme voineet ryhmänä pohtia rajojen vetämistä.”
Sariola sanoo, että se on myös suuri voimavara ja iso osa työn mielekkyyttä, että työtä johtavat bändissä tavallaan kaikki. Silloin jokainen saa myös vaikuttaa moniin asioihin. Sariola kokee, että Club for Fivessa kaikkia kuunnellaan tasapuolisesti ja toisten näkemyksiä kunnioitetaan, vaikka vahvoja mielipiteitä on paljon. Ihan aina konsensuksen löytäminen kaiken keskellä ei ole helppoa.
”Taloudellisista asioista päättäminen on meille aina ollut helpompaa kuin taiteellisista. Niistä olemme yleensä selvinneet keskustelemalla ja puntaroimalla eri vaihtoehtoja. Jos kuitenkin keskustelun jälkeen on yhä eriäviä mielipiteitä, sitten voidaan äänestää. Sen jälkeen jatketaan aina enemmistön toiveiden mukaan.”
Suunnitelmallisuus ja taito riidellä hitsaavat yhteen
Musiikkialalle on tyypillistä, että työyhteisöt syntyvät usein samalla tavalla kuin ystävyys- ja parisuhteet: on vahvoja yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja unelmia sekä voimakas kiintymys ja hyvä dynamiikka ihmisten välillä. Siksi monet kutsuvat bändikavereitaan ennemmin ystäviksi tai perheeksi kuin työryhmäksi tai tiimiksi.
Myös rumpali Olli Krogerus kutsuu bändiään toiseksi perheekseen. Krogerus on soittanut jo liki kaksikymmentä vuotta Olavi Uusivirran yhtyeessä, jossa soittavat Krogeruksen lisäksi kitaristi Timo Kämäräinen ja basisti Jaakko Kämäräinen.
”Bändien dynamiikka pohjautuu useimmiten jokaisen vapaalle tahdolle ja toimiville henkilökemioille. Meidän bändimme on yhdistelmä monia kohdalleen loksahtaneita asioita. Lähtökohtana on ollut tietysti se käytännön tarve, että tarvitaan porukka tietynlaisia muusikoita. Mutta näin pitkälle yhteiselle uralle tarvitaan paljon muutakin, eikä vähiten ihastumista toisiimme ihmisinä – sellaista fiilistä, että vau, miten hienoja tyyppejä nuo ovat”, Krogerus sanoo.
Olavi Uusivirran yhtye on ollut jäsenilleen päätyö ja merkittävä tulonlähde yli kymmenen vuoden ajan. Siihen on tietysti tarvittu paljon muutakin kuin vapaa tahto ja musiikillinen ja sosiaalinen yhteensopivuus. Bändissä soittaminen on myös taloudellista toimintaa – se on omanlaisensa yritys ja useiden ihmisten työpaikka, jonka talouden ja työntekijöiden hyvinvoinnista täytyy pitää huolta.
Isoilla volyymeillä toimivalla yhtyeellä on merkitystä paitsi sen jäsenten ja heidän läheistensä hyvinvoinnille myös monille muille ihmisille. Krogeruksen mukaan Uusivirran bändissä on aina laitettu esimerkiksi lapset ja perhe etusijalle: jos jonkun lapsi on sairas ja sen vuoksi jää treenit välistä, se on täysin ookoo. Kiertueilla bändi työllistää viisi teknikkoa ja välillisesti ison määrän muun muassa ohjelmatoimistojen ihmisiä, ravintolahenkilökuntaa ja festarityöntekijöitä. Taloudellinen vastuu omasta ja muiden toimeentulosta on edellyttänyt selkeää suunnitelmallisuutta.
”Meidän kaikkien työhyvinvointia on lisännyt se, että olemme opetelleet laatimaan bändille myös pitkän aikavälin suunnitelmia”, Krogerus sanoo. ”Noin seitsemän vuotta sitten teimme ensimmäisen kerran viisivuotissuunnitelman, joka itse asiassa toteutui ihan mukavasti. Nyt on menossa toinen viisivuotissuunnitelma, johon liittyy myös parhaillaan käynnissä oleva yhtyeen välivuosi.”
Krogeruksen mukaan on silti tiedostettava se, että yhteisestä suunnitelmasta huolimatta kaikki bändissä ovat vapaita yksilöitä, jotka saavat tehdä henkilökohtaisia päätöksiä. ”Vaikka muodostamme neljän hengen työryhmän, ei kukaan meistä voi sille mitään, jos joku vaikka päättää jättää yhtyeen. Toisaalta sama riskihän se on missä tahansa työtiimissä ja yhtä lailla vaikka perhettä perustaessa.”
Krogerukselle itselleen iso osa työhyvinvointia on se, että saa työskennellä yhtyeessä, jossa voi luottamuksellisessa ilmapiirissä olla oma itsensä. ”Saa kokeilla, ottaa vapauksia ja tehdä asioita ilman sitä riskiä, että selviytyykö työtehtävästä ja pyydetäänkö enää töihin. Se on suuri helpotus ja onni tässä yhtyeessä.”
Vuosien saatossa yhtyeelle on muodostunut monenlaisia tapoja jakaa ja hoitaa niin taiteellista vastuuta, käytännön asioita kuin selvittää erimielisyyksiä ja ristiriitojakin. Joitakin vuosia sitten bändi pääsi pilottihankkeeseen, jossa he saivat kokeilla muutaman kerran työnohjausta. Kokemus oli Krogeruksen mukaan todella positiivinen. ”Olemme puheliaita ja mielipiteitä omaavia henkilöitä. Oli todella raikas kokemus, kun yhtäkkiä siinä olikin joku ulkopuolinen ohjaamassa keskustelua ja jakamassa puheenvuoroja ja muiden piti olla sillä aikaa hiljaa.”
Olavi Uusivirran yhtye kantaa solistinsa nimeä, ja Uusivirran nimissä on myös levytyssopimus. Siksi yhtyeelle on ollut täysin selvää, että Uusivirta on yhtyeen keulahahmo, joka hoitaa pääasiallisesti esimerkiksi promotyön.
Taiteellisessa työssä ja keikoilla työnjakolinja on usein se, että eturivissä toimivat Olavi Uusivirta ja Timo Kämäräinen, joka on myös tuottanut monia yhtyeen levyjä, ja niin sanotussa komppirivissä ovat Krogerus ja Jaakko Kämäräinen. Dynamiikkaa tasapainottavat muun muassa se, että jokaisella bändistä on myös omia projekteja ja se, että Timo Kämäräisellä ja Krogeruksella on ollut myös yhteinen projekti keskenään.
”Kaikkien yhteinen tavoite on tietenkin se, että me neljä henkeä olisimme mahdollisimman yksi yksikkö. Me kaikki pyrimme soittamaan ja toimimaan bändissä niin, että sen musiikki kiinnostaisi mahdollisimman paljon ihmisiä ja pystyisimme tarjoamaan hienoja keikkakokemuksia yleisölle”, Krogerus kertoo.
Kun bändin jäsenille tulee erimielisyyksiä esimerkiksi keikka-aikatauluista tai muista käytännön asioista, he joko riitelevät asioista suoraan tai sitten käyvät keskustelua vaikkapa sähköpostitse. Sisäisessä koodikielessä esimerkiksi kysyvä sana ”Möykky?” tuo kaikille näkyväksi sen, että nyt on ilmoilla jotain, joka hiertää. Krogerus sanoo, että riitely on itse asiassa olennainen taito bändinkaltaisessa työyhteisössä.
”Meillä on siinä mielessä onnellinen bändi, että olemme tapelleet monta kertaa oikein kunnolla. Ei se ole meille mitenkään tyypillinen toimintatapa, mutta kun tarpeen tullen olemme pystyneet räjähtelemään ja huutamaan asioita ääneen, se on puhdistanut ilmaa. Jälkikäteen kun pöly on laskeutunut, olemme voineet todeta, että tilanne on taas vähän parempi kuin aiemmin.”
Jokaisen omaa rytmiä ja palautumista pitää vaalia
Jos duossa toinen haluaa aina olla treeneissä ja keikkapaikoilla mielellään tunnin etuajassa ja toinen stressaantuu tästä ja tulee mieluiten paikalle viime tingassa, voi käsillä olla konflikti. Tämän tietää hyvin harmonikkataiteilija Viivi Maria Saarenkylä, joka on viimeiset kuusi-seitsemän vuotta soittanut pääasiassa duoissa tai trioissa. Vuosina 2016–2023 Saarenkylän päätyö oli VILDÁ, eli yhdessä Hildá Länsmanin kanssa perustettu saamelaista joikua ja harmonikansoittoa yhdistävä duo. Tällä hetkellä VILDÁ on tauolla, ja Saarenkylää työllistää yhteinen Northflip-duo kitaristi J-P Piiraisen kanssa.
”Etenkin kiertueilla ihmisten erirytmisyys voi muodostua kitkaa aiheuttavaksi ongelmaksi, ellei sitä tiedosteta ja siitä puhuta – mielellään jo etukäteen, ennen kuin konflikti on syntynyt. Mutta kun useimmiten se toinen on myös hyvä ystäväsi, niin jostain syystä asioiden puheeksi ottaminen tuntuu vaativan kauheasti rohkeutta. Sitä miettii pitkään, haluaako myöntää, että jokin hiertää, vai löytyisikö itseltä vielä vähän lisää joustoa”, Saarenkylä sanoo.
Saarenkylälle itselleen kaikista tärkeimpiä työhyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä ovat nimenomaan bändikaverit sekä se, miten dynamiikka toimii heidän kanssaan. Pienissä työyhteisöissä esimerkiksi kiertueet tai studiosessiot ovat intensiivistä yhteistä tekemistä päivästä toiseen. Silloin on tärkeää, että kaikilla on riittävästi mahdollisuuksia myös omaan rauhaan ja omantyyliseen
palautumiseen.
”Esimerkiksi kun ollaan paljon reissussa, on tosi helpottavaa, että kaikilla on omat hotellihuoneet”, Saarenkylä sanoo. ”Jokaisella on henkilökohtaiset tapansa palautua, ja siksikin omaa tilaa ja aikaa pitää olla. Muuten ei jaksa ja konfliktejakin syntyy helpommin. Itselleni tärkeää on muun muassa se, että pystyn myös kiertueilla syömään ja nukkumaan tarpeeksi hyvin ja liikkumaan edes jonkin verran.”
Saarenkylä ei ole toistaiseksi kääntynyt bändiasioissa ulkopuolisen työnohjauksen puoleen, mutta hän sanoo, että tarvetta olisi varmasti ollut. Tähän saakka hän on pyrkinyt siihen, että koettaa itse parhaan kykynsä mukaan kehittää ja löytää työkaluja asioiden puheeksi ottamiseen ja haasteiden purkamiseen. Saarenkylä sanoo, että onneksi hänen kokoonpanoissaan ollut useimmiten tukena muun muassa keikkamyyjät ja levy-yhtiöt. Niistä on löytynyt apuja käytännön asioihin, kuten budjetointiin ja kiertuejärjestelyihin. ”Taustatiimin apu on ollut aina tosi merkityksellistä, ettei sitä ole jäänyt aivan yksin tai kaksin kaiken käytännön sälän kanssa. Ja tärkeää on myös se, että itsellä on bändin ulkopuolisia henkilöitä, joiden kanssa voi jakaa omia ajatuksiaan.”
Toisinaan muiden kuin taiteellisten töiden jakaminen on ollut Saarenkylän mukaan haastavaa. Mutta niistäkin tilanteista pääsee eteenpäin keskustelemalla ja kokeilemalla – ja tapauskohtaisesti tasapainoilemalla. Joskus ratkaisu on Saarenkylän mukaan se, että apurahahakemuksia ja työsuunnitelmia laaditaan porukalla kahvilassa istuen, joskus on pakko tehdä selkeämpää työnjakoa.
”Ihmisillä on erilaiset intressit ja motiivit tarttua siihen kaikkeen muuhun duuniin, kuin vaikka vaan säveltämiseen ja harjoitteluun. Usein tuntuu, että yhteiset tavoitteet musiikillisen tason, treenimäärien ja vaikkapa keikkavalmiuden kanssa löytyvät kyllä suht helposti, mutta kun aletaan puhua apurahojen hakemisesta ja somen tekemisestä, alkaa niitä punaisia viittoja nousta jokaiselle eteen.”
Freelancerin vapaus on Viivi Maria Saarenkylälle kuitenkin niin tärkeää, että hänen on vaikea kuvitella tekevänsä työtä jotenkin toisin. Työn ja vastuiden jakamiseen vaikuttaa Saarenkylän mukaan paljon myös se, onko kyse niin sanotusti omasta yhtyeestä vai onko soittamassa jonkun toisen johtamassa
bändissä.
”Siinä on valtava ero. Kun olet jonkun toisen liidaamassa projektissa, teet sen työn, mitä sinulta odotetaan, mutta henkinen vastuu kokonaisuudesta on pienempi. Mutta kun sinulla on oma duo tai trio, vastuu tuntuu miljoona kertaa suuremmalta. Se on silloin täysin omalla vastuulla pitää huolta, että työ- ja kaverisuhde pysyy kunnossa ja että treenit, keikat, budjetoinnit ja kaikki
hoidetaan, tavalla tai toisella. Silloin pitää olla erityisen hereillä ja tietoinen omasta ja bändikaverin hyvinvoinnista.”
Mirja Aarnio
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2024.