Korkeakulttuuri ponnahti ylös lähtökuopistaan Suomessa vasta niin kutsutulla uudella ajalla, uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulta alkaen. Maa, joka hädin tuskin oli jättänyt rautakauden taakseen, kuului tuolloin Ruotsin kuningaskuntaan. Taide tarkoitti Suomessa aluksi lähinnä kirkkojen koristelua maalauksin, joihin alettiin lisätä työt seurakunnille lahjoittaneiden miniatyyrimuotokuvia. Vuosisadan aikana muotokuvista tuli oma taiteenlajinsa ja tekijöitä saapui tilausten toivossa Pohjolan perälle Manner-Euroopasta saakka. Vuodelta 1611 on peräisin varhaisin Suomessa säilynyt muotokuva, jonka tekijä ja malli tunnetaan varmuudella. He kumpikin olisivat syntyperäisiä ruotsalaisia – vielä runsaat kolme vuosikymmentä saatiin odottaa valtakunnallisesti merkittävää suomalaissyntyistä taiteilijaa. Odotukset lunasti Elias Brenner (1647–1717), miniatyyreihin erikoistunut isokyröläinen.
Brennerin nuoruuden aikaan Ruotsi laajeni suurvallaksi. Itämerestä oli tulla valtakunnan sisämeri, mutta vuonna 1700 syttynyt suuri Pohjan sota pysäytti Ruotsin etenemisen ja johti Suomen venäläismiehitykseen. Tuona isovihaksi nimettynä aikana suomalaisia piinasivat sekä rutto että tuhoa ympärilleen kylväneet kasakat. Maan kaakkoisosa menetettiin Venäjälle, ja kulttuuri näivettyi. Kun rauha koitti 1721, Ruotsiin paenneet aatelisto ja porvarit palasivat vähin erin takaisin. Paluumuuttajien joukossa oli Margareta Capsia (1682–1759), Suomen ensimmäinen ammattimainen naispuolinen taiteilija ja auktoriteetiksi kohonnut muotokuvamaalari. Vuosisadan loppupuoli sujui rauhallisemmin, barokki vaihtui rokokooksi ja uusklassismin hengessä Turkuun perustettiin Soitannollinen seura 1790. Uusikaupunkilainen klarinetisti-säveltäjä Bernhard Henrik Crusell (1775–1838) kohosi kansainvälisesti merkittäväksi muusikoksi. Maalaustaiteen puolella ensimmäisenä suomalaisena kansainvälisen tason saavutti oululainen Isak Wacklin (1720–1758). Ranskan vallankumous ja sitä seuranneet Napoleonin sodat kirpaisivat Suomessa saakka, kun entinen emämaa Ruotsi lopulta vuonna 1809 menetti Venäjälle koko Suomen alueen.
Kautta aikojen toinen maalaus Väinämöisestä ja ensimmäinen suomalaisen taiteilijan maalaama ”tietäjä iän ikuinen”. Ekmanissa Suomi menetti suuren lahjakkuuden, joka ehti opiskella Tukholmassa, Kööpenhaminassa ja Düsseldorfissa ennen varhaista keuhkotaudin ai-
heuttamaa kuolemaansa 22-vuotiaana.
Suomen kansallinen aamunsarastus koitti Venäjän suuriruhtinaskunnan autonomisena länsisaarekkeena. Vuosisadan alkupuoli kului ensin väkiluvultaan miljoonan rajapyykin ylittäneen kansan moraalisen ja henkisen identiteetin selvittämisessä. Merkittäviä tekijöitä fennomaanisen liikkeen ytimessä olivat esimerkiksi Sara Wacklin, Johan Ludvig Runeberg, Johan Vilhelm Snellman, Aurora Karamzin ja Zachris Topelius. Suomen kielen ja historian tutkija H. G. Porthanin (1739–1804) uraauurtava työ Turun yliopistossa 1700-luvun lopussa alkoi kantaa hedelmää, sillä vaikka kulttuurin puolella jouduttiin vielä osin turvautumaan saksalaisiin – arkkitehtuuria ja musiikkielämää luotsaamaan rekrytoitiin C. L. Engel ja Fredrik Pacius – alkoi oman kansan keskuudesta löytyä varteenotettavia taiteellisia kykyjä. Suomen Taideyhdistys perustettiin 1846, ja idealistinen realismi alkoi kukkia taidokkaina maisema- ja historiamaalauksina sekä kansankuvauksina. Pian uutta inspiraatiota ammennettiin myös kansallisesta mytologiasta, kun Kalevalan hahmot marssivat voimalla esiin.
Lahjakkaalla Lauréuksella oli onni saada Tukholman taideakatemian monivuotinen matka-apuraha 1817 Pariisin ja Roomaan. Lupaava ura ja toimelias elämä katkesivat liian varhain äkilliseen kuumetautiin.
Edelfelt hallitsi öljyvärin ohella myös pastellien käytön. Hän on ainoa suomalainen taiteilija, jonka teos on näytteillä Pariisin Musée d’Orsayssa (Louis Pasteurin muotokuva, 1885).
Suomen kulttuurihistorian tunnetuin muusikko lienee Väinämöinen – parrakas šamaani-heeros, Kalevalan keskushahmo ja suomalaisten oma Orfeus. Ensi kertaa Väinämöinen mainitaan kirjallisesti Mikael Agricolan tekstissä ”virrentakojana” jo 1551. Seuraavina vuosisatoina hän pilkahtelee esiin puolijumalana tai historiallisena soturina ja soittoniekkana, jopa naispuolisena vedenhaltijana. 1800-luvun koittaessa aika oli kypsä koota Väinämöisen ja kumppaneiden seikkailut eli muinaissuomalaisen mytologian palaset yhteen. Tähän tehtävään valikoitui tiedemies ja toimittaja Elias Lönnrot (1802–1884), jonka suur-urakka, Suomen kansalliseepoksen Kalevalan kokoaminen, syntyi 11 runonkeruumatkan tuloksena 1828–1844. Kalevalan kaksi versiota ilmestyivät ensi kertaa 1835 ja 1849. Eepoksen varaan alettiin rakentaa kansallista identiteettiä ja kulttuuria: suomalainen kirjallisuus, taide ja musiikki ovat siten kaikki velkaa Lönnrotille.
Lapsesta asti selkävammasta kärsinyt Stjernschantz kääntyi etsimään jotain aineellisen elämän yläpuolelle kohoavaa ja imi symbolismista voimaa taiteeseensa. Taulun aihe perustuu antiikin roomalaisen runoilijan Ovidiuksen teokseen Muodonmuutoksia. Etualalla taruhahmo Pan soittaa huilua Ekholle.
Taiteilija on ikuistanut itsensä, säveltäjät Oskar Merikannon ja Jean Sibeliuksen sekä kapellimestari Robert Kajanuksen tähän uhmakkaaseen ja viinanhuuruiseen, symboliikkaa tihkuvaan ja pahennusta herättäneeseen työhönsä. Kuuluisaa taulua on versioitu lukemattomat kerrat: myös allekirjoittanut tunnustaa luoneensa Symposiumin pohjalta ainakin yhden julisteen ja levynkannen.
Kreikan mytologian Orfeuksen harjoittaessa lyyransoittoa musisoi Väinämöinen hauen leukaluusta konstruoimallaan kansallissoitin kanteleella. Varhaisimmat maalaukset Väinämöisestä ovat J. Z. Blackstadiuksen ja Karl Anders Ekmanin käsialaa 1850-luvun alusta. Myyttisyys loistaa ruotsalaisella Blackstadiuksella poissaolollaan, kun kansatieteellisesti kuvattu – tosin hieman joulupukkia muistuttava – Väinä vaihtaa soittopelinsä kieliä. Suomi-poika Ekman kuvaa heeroksensa soturina, kilpi ja miekka maahan soittohetken ajaksi laskettuna. Karl Andersin setä, aikansa kuuluisin suomalainen taidemaalari Robert Wilhelm Ekman (1808–1873), toteutti Kalevalan hahmot romanttisrealistisin ihantein. Ekmanin kuuluisimman teoksen Väinämöisen soitto päähenkilö näppäilee kannelta ylevänä kuin kreikkalainen Zeus, kuulijoinaan klassisen maalausperinteen mukaan toteutettuja suomalaisia jumaluuksia Ahdista Pellervoiseen ja Tapioon.
Monissa töissään Simberg sukelsi symbolismiin hakemaan vastauksia elämän mysteereihin. Haavoittuneen enkelin maalari kipuili rakkauselämänsä pettymysten kanssa, kunnes 35-vuotiaana kohtasi Anni Bremerin, tulevan vaimonsa ja onnensa lähteen.
Vuonna 2000 huutokaupatusta maalauksesta tuli siihen asti kallein Suomessa myyty taulu: 2,6 miljoonaa markkaa, nykyrahassa noin 670 000 euroa. Schjerfbeckin tuotanto hallitseekin Edelfeltin ohella kärkisijoja kansainvälisesti arvokkaimpana suomalaisena taiteena.
Mutta kansallisen heräämisen tielle astunut Suomen kansa halusi nähdä myyttiset sankarinsa ilman vanhahtavaa teatraalisuutta. Asiaintilan korjaamiseksi Savo-Karjalainen osakunta järjesti 1885 ensimmäisen Kalevalan kuvituskilpailun. Sääntöjen vaateet historiallisesta realismista kuitenkin latistivat kilpailijoiden kontribuutioita. Pettyneenä tuloksiin osakunta järjesti 1891 uusinnan, jonka voitti muuan Axel Gallén (1865–1931). Nuorukainen suomensi myöhemmin nimensä Akseli Gallen-Kallelaksi ja syövytti taiteensa kansakunnan kollektiiviseen muistiin. Yhdessä opettajansa Albert Edelfeltin (1854–1905) kanssa Gallen-Kallela kuuluu ryhmään kulttuuripersoonia, joiden ansiosta vuosikymmeniä 1900-luvun taitteen molemmin puolin kutsutaan Suomen taiteen kultakaudeksi. Kauden merkittäviä muotokuvamaalareita Edelfeltin ohella olivat Eero Järnefelt (1863–1937), Suomen ”virallinen hovimaalari”, sekä joukko 1850- ja 1860-luvulla syntyneitä, nerokkaita taiteilijanaisia: Amélie Lundahl, Maria Wiik, Helena Westermarck, Elin Danielson-Gambogi, Helene Schjerf-beck, Venny Soldan-Brofeldt ja useat muut.
Elin Danielson-Gambogi (1861–1919): Pianonsoittaja (1907), öljy kankaalle, 57 x 57 cm. Yksityisomistuksessa.
Kaksi erilaista kuvausta pianonsoittajasta Suomen taiteen kultakaudelta.
Juuri itsenäistyneen Suomen taidemaailman paha poika Sallinen kuvasi kohteitaan kaunistelematta, porvarillista elämää rienaten. Jytkyt-teoksessa ekspressiivinen ote on jo hieman rauhoittunut, mutta valtavirran kansallisromantiikasta ollaan silti kaukana.
Kesti vain vajaat puoli vuosituhatta, kun rautakauden harmaus oli vaihtunut Suomessa kultakauden säihkeeseen. Siinä kylpevä kansallistuntoinen taiteilijayhteisö oli kuin yhtä luovaa massaa, jonka partikkelit kiitivät toistensa lomitse. Pienemmissä ryhmissä käytiin maailmalla opiskelemassa, tehtiin töitä ja juhlittiin. Robert Kajanuksen kipparoimana suomimusiikki pääsi viimein kansainvälisille areenoille Jean Sibeliuksen (1865–1957) johdolla. He ja Gallén muodostivat elämää ja taidetta punssin voimin pohdiskelleen kaveriporukan, symposiumin. Kulttuuri rönsyili taiteenlajeja yhdistellen ja huipentui Pariisin maailmannäyttelyn Suomi-paviljongissa 1900. Uuden vuosisadan taidevirtaukset – fauvismi, kubismi, ekspressionismi – lirisivät Suomeen saakka, mutta symbolismia lukuun ottamatta niiden vaikutus jäi toistaiseksi kansallisromantiikan aaltojen alle. Taiteen ja musiikin kapinallisia alkoi kuitenkin putkahdella esiin: samalla Euroopan poliittinen tilanne kiristyi ja maanosa syöksyi suursotaan 1914. Kun Suomen emämaa Venäjä ajautui kolmen vuoden sisällä kaaokseen, oli aika kypsä maamme itsenäisyydelle.
Teksti: Lauri Toivio
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2024.