Jukka Nykänen syntyi vuonna 1976 Espoon Tapiolassa ja innostui pianosta vielä tuttia imiessään. Isovanhemmilla ollut piano kiikutettiin pian Nykäsille, ja pian hän jo halusi opettajan. ”Voin siis olla varma, ettei kiinnostus ollut tuputettua. Ehkä osin tästäkin syystä en ole koskaan epäröinyt, onko tämä sitä mitä haluan tehdä.”
Pian Nykänen löysi itsensä Espoon musiikkiopistosta, joka muodostui sekä musiikillisesti että sosiaalisesti tärkeäksi paikaksi: kaikki elämän ja uran viivat ja versot lähtivät sieltä. ”Opettajani Katariina Nummi-Kuisma kannusti ja innosti, mutta myös vaati, mikä oli tärkeää. Hän johdatti minua taipumuksiani vastaaviin juttuihin, kuten kamarimusiikkiin ja vapaaseen säestykseen.”
Nykänen kertoo olevansa sydämeltään perin juurin klasari, mutta korvakuulolta soitto kiinnosti häntä jo varhain. Hän kuunteli isänsä Clayderman-kasettia ja vohki sieltä ideoita miten säestää ikivihreitä yksinkertaisesti. ”Aloin käydä ennen Akatemia-aikoja firmojen tilaisuuksissa soittamassa taustamusiikkia. Olin jo silloin kiinnostunut kaikenlaisesta musiikista.”
Nykänen pääsi Markus Lehtisen johtamaan opiston sinfoniaorkesteriin. Oli pianistille harvinaista herkkua päästä soittamaan isoon orkesteriin jo siinä iässä. Jos teoksissa ei ollut pianoa, Nykänen laitettiin soittamaan lyömäsoittimia – muun muassa Sibeliuksen Finlandiassa lautasia ja Klamin Kalevala-
sarjassa patarumpuja. ”Ison orkesterin huuma oli sekä musiikillisesti että sosiaalisesti sellaista, että sitä piti saada lisää.”
Nykänen näki yläasteikäisenä Les Miserables -musikaalin Lontoossa, ja se oli suorastaan elämän käännekohta. Taidemuodossa tuntuivat yhdistyvän asiat, joista hän oli kiinnostunut: laulu, eri musiikkityylit ja yhdessä tekeminen.
Tie vei Sibelius-Akatemiaan Teppo Koiviston luokalle. Ylioppilaskuntatoiminta kietoi miehen pauloihinsa, ja hän vietti kahdeksan vuotta edustajistossa ja kaksi hallituksessa. ”Opintoni taisivat viivästyä kuitenkin vain parilla vuodella näiden harrastusten takia”, Nykänen nauraa. ”Yhteistyö muiden ylioppilaskuntien kanssa toi paljon ystäviä, ja ennen kaikkea teekkareiden maailma Retuperineen tuntui kiehtovalta ja omalta.
”Mielestäni musiikissa ei ole rajoja. Musiikki on musiikkia, eikä se itsessään tiedä mitä lajia se edustaa.”
Opintoihin kuuluivat alusta asti myös laulumusiikin studio ja liedseminaari. Nykänen rakastui heti lähtemättömästi niiden ilmapiiriin ja laulumusiikin maailmaan. Hän osallistui myös Rilla Kyykän korrepetitio-kurssille.
Opinnot menivät maagisen kymmenen vuoden rajan alle, ja Nykänen sai ensi-
konserttioikeudenkin. Hän esitti siellä muun muassa oman sovituksensa Kevätuhrista – osin valmiin sovituksen pohjalta. ”Hullu projekti, mutta halusin näyttää, että se on mahdollista. Soitin diplomissani myös Nikolai Kapustinin jazz-etydejä”, Nykänen muistelee. ”Olen aina yrittänyt löytää oman polkuni.”
Nykänen kertoo toki aina soittaneensa paljon, muttei ollut koskaan mikään himoharjoittelija. ”Olen ollut varsin nopea omaksumaan uusia asioita ja nautin tehokkaasta harjoittelusta, mutta inhosin harjoitella pää tyhjäkäynnillä, joten en treenannut samanlaisia määriä kuin mitä moni kollega teki, ja podin siitä välillä huonoa omaatuntoa. Pidin itseäni laiskana. Myöhemmin opin arvostamaan kykyäni kehittää oppimistani. Toki joskus nuorena annoin itselleni myös turhia vapauksia valmistautumisen kanssa. En juuri jännitä, joten saan itsestäni esiintymistilanteessa yleensä parhaat puoleni esiin. Tajusin kuitenkin, että sen varaan ei voi tuudittautua.”
Jo opiskeluaikoina keikkoja oli runsaasti, myös teatterityötä. Nykänen myöntää välillä kokeneensa synnintuntoa myös siksi, ettei keikkailun takia ehtinyt valmistautua soittotunneille sillä vakavuudella kuin ehkä olisi pitänyt.
Jukka Nykäsen aikana Akatemialla oli vielä asenteita, joita on nykyisin vaikea uskoa todeksi. Äänenkuljettajassa opettajat saattoivat kirjoittaa, että populaarimusiikki tuhoaa kaiken. ”Muistan, että me opiskelijat ihmettelimme moista.”
Nykänen toteaa, että mieli luo automaattisesti erilaisia rajoja järjestellessään loputtoman monimutkaista maailmaa jotenkin käsitettävään muotoon. Omia ennakkoluuloja ei pidä säikähtää, vaan yrittää olla välittämättä niistä. ”Oleellista onkin, jääkö niiden vangiksi ja suorastaan julistaa niitä, vai koettaako päästä niistä irti. Rahanjaossa voi edelleen olla erilaisia rajoja ja karsinoita, mutta mielestäni itse musiikissa ei ole rajoja. Musiikki on musiikkia, eikä se itsessään tiedä mitä lajia se edustaa.” Siksi Nykänen aina sanookin yrittävänsä ylittää vain omia rajojaan.
Nykästä ovat ohjanneet kiinnostus ja uteliaisuus sekä eteen tulleet mahdollisuudet. Hän on lähtenyt ennakkoluulottomasti sinne, minne on pyydetty. Hän ei ole painanut elämässään jarrua. Ainoastaan siitä hän on aina ollut varma, että pelkästään yksin konsertoivaksi pianistiksi hän ei halua. Yhdessä tekeminen on hänen juttunsa.
Vapaasäestysosaaminen vei jo nuorena monipuolisille keikoille. Tomi Metsäkedon vinkistä hänet napattiin Helsingin Kaupunginteatteriin. Sieltä basisti Jorma Härkönen vinkkasi hyvästä pianistista Helsingin kaupunginorkesteriin, jossa Nykänen kävikin sitten vuosia aina kun kosketinsoittajaa tarvittiin – parhaimmillaan kolme viikkoa kuukaudessa.
Teatterissa tarvitsee monipuolista ammattitaitoa. Vapaa säestys on tietenkin hallittava, samoin tyylintuntemus on tärkeää. Monet partituurit ovat ihan yhtä vaativia kuin oopperat. ”Jos antaisin työllisyysvinkkejä nuorelle pianistille, sanoisin, että hanki riittävä tekniikka, ota haltuun vapaa säestys ja prima vista, niin näkymät ovat hyvät. Monipuolisuus on valttia.”
Nykäsen työskentely Ylelle johtuu pitkälti siitä, että hän päätyi ylioppilaskuntakontaktin kautta ja Minna Lindgrenin myötävaikutuksella tekemään pianosovituksia puheohjelmaan. Seuraavaksi vuorossa oli musiikkialan termistöä esittelevä ohjelma. Eipä aikaakaan, kun hän oli kommentoimassa Maj Lind -pianokilpailuja televi-
siossa, ja nyt hän on ollut jo pitkään RSO:n konserttien esittelijänä televisiossa. ”Monet parhaista jutuista ovat tulleet osin sattumalta, eikä välttämättä minkään ison tärkeän konsertin tai määrätietoisen tavoittelun tuloksena. Koskaan ei voi tietää, mikä keikka on tärkeä, joten aina kannattaa laittaa itsensä likoon ja ottaa uusista kokemuksista kaikki irti.”
Ilman nuotteja soittaminen on ollut Jukka Nykäselle alusta asti luontaista. Usein improvisoinnin ajatellaan kuuluvan jazziin ja muuhun rytmimusiikkiin, mutta hän improvisoi myös klassista musiikkia. Hän kutsuu sitä klassiseksi vapaasäestykseksi.
Nykänen kokee, että nuoteista vapautuessa toisaalta myös nuotinlukuun tulee vapautta, jonka hän on kokenut erittäin hyödylliseksi esimerkiksi prima vista -soitossa ja ooppera-aarioiden sovittamisessa pianolle. ”Jos materiaalista on mahdotonta soittaa kaikkia nuotteja, osaan poimia sieltä oleelliset asiat ja tehdä luovaa karsintaa ja muokkausta hetkessä. Luen harmoniat ja täytän tilan soinnun sävelillä, vaikka ne eivät menisi juuri kuten on kirjoitettu. Koska tavoitteeni on aina päästä soittaessa nuottien taakse, koen tämän taidon auttavan myös siinä, koska en ole orjallisesti nuottien vanki.”
Jos joku pyytää soittamaan vaikkapa Chopinin tyyliin, hän miettii millaisia sointuprogressioita ja säestyskuvioita Chopin käytti ja miten hän koristeli melodiaa. Joku voisi kutsua improvisointeja myös spontaaneiksi pastisseiksi. ”Olemme tehneet vapaata improvisaatiota muun muassa sopraano Helena Juntusen kanssa. Yleisö saa lennosta pyytää teoksia ja säveltäjiä, ja me improvisoimme annettuun tyyliin.”
Nykänen kertoo, että jonkin säveltäjän tyylin matkiminen voi olla hänelle sinänsä suhteellisen helppoa, mutta monimutkaiset äänenkuljetusimprovisaatiot ovat todella haastavia. Esimerkiksi fuugat Bachin tyyliin. ”Voin kyllä tehdä hämäysfuugan, eli soitan alkuun fuugaa mutta aika nopeasti liikun vain harmonian sisällä ilman alkuperäistä teemaa. Kyllä se joskus menee ihan täydestä.”
Kun puhutaan pianosta ja improvisaatiosta, mieleen tulevat hakematta jazzpianistit, joita on runsaasti. Nykänen myöntää hieman arastellen, ettei ole varsinaisesti koskaan kuunnellut heitä. Vaikka hän mielellään soittaa jazzahtavia ikivihreitä, hän ei missään nimessä koe itseään jazzpianistiksi.
”Minulla on jazziin pelonsekainen kunnioitus, ja pidän jazzia kaikista vaikeimpana ja haastavimpana musiikinlajina. Tykkään kyllä soittaa standardeja ja voin soittaa ihan kohtuullisen soolonkin, jos minulla on hyvä henki päällä, mutta jos henki loppuu, myös sooloilu tyssää. Minulla ei ole työkalupakkia ja ammattitaitoa siihen hommaan. Jazzissa olisi opittavaa koko loppuelämäksi.”
Nykäsen suuri rakkaus on kuitenkin big band -musiikki, ja hän elättelee toiveita siitä, että voisi joskus myöhemmin opetella soittamaan trumpettia niin, että pääsisi soittamaan jotakin alastemmaa big bandissa.
Teatterityö vei lopulta pianon takaa ja orkesterimontusta lavalle näyttelemään. Samaan aikaan oli luontevaa siirtyä säveltämään teatterimusiikkia ja musikaaleja. Tarinan kertominen musiikilla toistuu Nykäsen puheessa alinomaa. ”Minua kiinnostaa säveltää lähinnä laulumusiikkia ja kertoa tarinoita, kuten soittaessakin. Kaikessa mitä soitan, on jonkinlainen tarinallinen lähestymistapa, joka pitää saada välittymään kuulijoille.”
Nykänen työstää sävellyksiään harjoitusprosessin aikana eikä kirjoita musiikkia kovin tarkasti ylös etukäteen. ”Minulla on teemat, melodiat ja harmoniat valmiina pääpiirteittäin, mutta soitan niitä vapaasäestystyylillä ja annan niiden muokkautua luonnostaan.”
Soittaessaan perinteisiä konsertteja Nykänen on ottanut tavakseen jutella yleisölle ja esitellä kappaletta tai jotain siihen liittyvää. Hän pyrkii luomaan leppoisaa kontaktia yleisön kanssa. ”Musiikin sanallistaminen vie minut myös usein nopeammin kappaleen maailmaan. En joudu kapuamaan sinne pelkästään musiikin voimin. Tapahtuma muuttuu näin interaktiiviseksi minun ja yleisön välillä mutta samalla myös minun ja musiikin välillä.”
Nykyään puhuminen on rentoa ja orgaaninen osa Nykäsen esiintymisiä. Kokemusta on kertynyt toki myös televisio-ohjelmista. ”Puhehommat huipentuvat nyt syksyllä, kun olen Turussa pelkästään spiikkaamassa konsertin”, Nykänen virnistää. ”Tästä on tullut jo osa minun brändiäni.”
”Koskaan ei voi tietää, mikä keikka on tärkeä, joten aina kannattaa laittaa itsensä likoon ja ottaa uusista kokemuksista kaikki irti.”
Palautuminen ja työn kuormituksen hallinta ovat olleet Nykäselle viime aikoina ajankohtaisia asioita. Vanhemmiten palautuminen käy hitaammaksi, eikä yksi vapaapäivä kahdessa viikossa enää riitä. ”Tämä täytyy ottaa vakavasti, kukaan muu ei voi minun puolestani kieltäytyä töistä.”
Korona toi tähän apua, tosin hieman turhan dramaattisin keinoin. Kaikkien töiden loppuminen oli aluksi järkytys, kuten niin monille muillekin. Alkuhätäännyksen jälkeen Nykänen pohti kuitenkin vaimonsa kanssa, että heidän täytyy yrittää ottaa ajasta irti se, mikä siitä oli saatavissa.
”Olimme onnekkaita, että taloudellista puskuria oli sen verran, että kun kulujen kanssa oli tarkkana, ei ollut välitöntä hätää. Haasteeksi osoittautui se, miten pitää itsensä toimintakykyisenä ja psyykkisesti virkeänä. Pelkkä punaviinin ja Netflixin yhdistelmä olisi ollut todella huono ratkaisu.”
Kuntosalikortti ja personal trainerin palvelut osoittautuivat erinomaiseksi ratkaisuksi, ja Nykänen kiitteleekin sen olleen elämänsä parhaan sijoituksen. Vihdoinkin oli aikaa kuntoilulle, ja mielekäs yhteinen tekeminen oli kivaa. ”Olin seuraavana keväänä elämäni kunnossa ja tunsin, miten kunto kohisi suonissa. Tein myös sukututkimusta, ja siihen meni mukavasti aikaa.”
Kun koko elämä on ollut seuraavaan tehtävään valmistautumista, tuntui oudolta, kun yhtäkkiä ei ollutkaan mitään. ”Mitä sitä sitten soittaisi? Kyllä muusikko kaipaa motiivia tekemiselleen, harva soittaa vain itseään varten.”
Nykänen sairasti samaan aikaan myös syövän. Onneksi ennusteet olivat alusta asti hyvät, ja hän sai jo kesällä 2020 terveen paperit. Hoidot heikensivät kuitenkin immuniteettia, ja se edellytti varovaisuutta aikana ennen rokotteita. ”Moni sanoo syövän uudistaneen elämänarvoja – minuun se ei jättänyt kovinkaan suuria jälkiä. Tieto hyvistä hoidoista, hyvä ennuste ja positiivinen yleismielenlaatu taisivat hoitaa minuuden suojelemisen varsin hyvin.” Koronan loppu oli haastava, kun pitkän hiljaiselon jälkeen kaikki alkoi täysillä. ”Kävin jaksamiseni rajoilla.”
Nykänen kertoo kuitenkin korona-ajan suurimman järkytyksen olleen lopulta poliitikkojen totaalinen selän kääntäminen. Hän oli kuvitellut, että kulttuuri on useille heistä tärkeää, mutta kovan paikan edessä reagoimattomuus tuntui karmealta.
Jukka Nykänen on aina rakastanut oopperaa ja on käynyt lapsuudenperheensä kanssa niin Kansallisoopperassa kuin Savonlinnan oopperajuhlilla. Kesä on nyt vierähtänyt oopperajuhlilla työn merkeissä, Aarno Cronvallin joka-aamuisten ooppera-aamunavausten pianistina. Vajaan tunnin kestävässä tilaisuudessa on joka kerta eri musiikkivieraat. Aamunavaus pidettiin joka ikinen aamu kello kymmeneltä noin kuukauden ajan. ”Olen kokenut olevani Savonlinnassa juuri oikeassa paikassa.”
Nykänen kertoo nuorempana miettineensä mihin hänen kannattaisi suuntautua ja mihin edetä. Oli pelkoa paikallaan polkemisesta. ”Iän tuoma kokemus on kuitenkin auttanut nauttimaan nykyhetkestä. Tunnen olevani oikeassa paikassa, oikealla kohtaa urallani ja eläväni elämäni parasta aikaa. Enää ei ole huijarisyndroomaakaan ja tuntuu, että tiedän mitä ja miten haluan asioita tehdä. Tunnistan ja ymmärrän, mikä aiheuttaa stressiä ja mistä haluan luopua, toisaalta mitä haluan tehdä, jotta pysyn henkisesti vireänä. Parasta olisi, että saisi tehdä sitä, mikä on palkitsevaa ja missä on eniten annettavaa. Voiko sitä enempää toivoa?”
Nykänen kertoo huolehtivansa siitä, että klassista musiikkia on omassa työssä riittävästi. Psyykettä huoltaa parhaiten musiikillisen äidinmaidon, eli klassisen musiikin nauttiminen.
Uudessa ympäristössä eläminen houkuttaisi Jukka Nykästä, ja hän toivookin voivansa asua jonkin aikaa ulkomailla ennen kuin täyttää 50. ”Seuraan mielenkiinnolla, miten vaimoni Annikan oopperalaulajan ura lähtee kehittymään, ja jos hänen tiensä vie ulkomaille, lähden toki mukaan. Harvoin millekään asialle on oikea hetki, ellei sitä itse sellaiseksi tee.”
Nykänen haluaisi jatkossakin kyetä säilyttämään avoimuuden, ennakkoluulottomuuden, oppimisen halun, innostuksen, huumorin ja leikkimielisyyden. Leikkimielisyys onkin tässä ammatissa oleellista, onhan soittaminen ja leikkiminen englanniksi sama sana: play. Joskus haaveissa oli säveltää ooppera, mutta haave on kalvennut. Se vaatisi luopumista isosta määrästä soittotöitä, jotta aika riittäisi.
”Sama koskee kapellimestarin töitä. Olen tajunnut, että soittaminen on niin tärkeä osa identiteettiäni, etten ole valmis tinkimään siitä yhtään.”
Kuvat: Tero Ahonen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2022.